Mennään naimisiin! -lehdestä löydät sekä parhaat ideat että uusimmat trendit. Monipuolisissa artikkeleissa kerrotaan juhlavalmisteluista, seremonioista, hääpuvuista, kampauksista, morsiuskimpuista, sormuksista, häämatkoista – kaikesta mikä tekee häistä onnistuneen ja ikimuistoisen juhlan.

Osta uusin lehti

Mennään naimisiin järjestää myös vuosittain Suomen kattavimmat häämessut. Häämessut ovat Wanhassa satamassa 13.-14.1.2018.

Kirjaudu tai tarkastele tiliäsi:

Kirjaudu

© 2017 www.mennaannaimisiin.fi! Powered By: Noora´s Design

avioliitto Tag

Mennään naimisiin / Posts tagged "avioliitto"

“Menimme naimisiin kuukauden kuluttua ensitapaamisesta” – hälytyskellojen pitäisi soida pikaliittoon ryntäävillä

Viime aikoina pinnalla ovat olleet nopeasti solmitut avioliitot ja pikaiset kihlat. Supertähti Justin Bieber kihlasi tyttöystävänsä vain parin kuukauden seurustelun jälkeen ja kirjailija Kari Hotakainen puolestaan paljasti aikoinaan menneensä naimisiin vaimonsa kanssa vain muutaman viikon seurustelun jälkeen. Hotakaisille kävi hyvin; he ovat yhdessä vielä yli 30 vuotta myöhemminkin, ja aika näyttää, miten Bieberille ja mallirakkaalle käy. Yksi niistä ikävämmin päättyneistä esimerkeistä saatiin tänään, kun megatähti Ariana Granden kerrottiin purkaneen kihlauksensa koomikkopoikaystävänsä kanssa. Kaksikko kihlautui vain viikkojen seurustelun jälkeen ja on sen jälkeen hehkuttanut rakkauttaan niin sosiaalisessa mediassa kuin haastatteluissakin vuolaasti. Nyt, noin viiden kuukauden yhdessäolon jälkeen, suhde on tullut otsikoiden mukaan päätökseensä. Vaikka olen aiemmin kertonut maanitelleeni poikaystävääni kosimaan minua jo puoli vuotta seurustelun aloittamisen jälkeen, olen silti lähtökohtaisesti salamakihloja vastaan. Itselleni olisi ollut suuri vaaran merkki, mikäli tuleva mieheni olisi kosinut minua vain pari viikkoa seurustelun jälkeen. Suhde ei olisi välttämättä kaatunut siihen, mutta en myöskään missään nimessä olisi pystynyt vastaamaan kyllä. Minulle kihlat ovat lupaus siitä, että naimisiin ollaan menossa, ja että tässä sitä nyt ollaan, siihen viimeiseen yhteiseen auringonlaskuun asti. Ihmiset ja tilanteet muuttuvat, eikä ikinä voi tietää mitä tapahtuu. En tarkoitakaan missään nimessä syyllistää ihmisiä, jotka ovat eroamassa tai eronneet. Tarkoitan vain, että kihlat ovat itselleni iso päätös ja lupaus, jota ei todellakaan voi tehdä heppoisin perustein ja ennen kuin tuntee toisen niin hyvin kuin se ylipäätään on mahdollista. Mitkä sitten ovat niitä ratkaisevia tekijöitä siinä, onko toinen aviopuolisomateriaalia? Mielestäni sen näyttää vain aika. Kahdessa viikossa asiaa ei voi tietää. Toinen voi paperilla vaikuttaa vaikka kuinka hyvältä tahansa, mutta muutaman viikon aikana toisesta ei missään nimessä opi tietämään niin paljon kuin elämänkumppanista pitäisi tietää. Ja tottakai ratkaisevasti parisuhteen toimimiseen vaikuttaa myös se, miten arkielämä sujuu; ihan sama, vaikka toinen olisi miljonääri ja miesmalli, joka omistaisi elämänsä hyväntekeväisyydelle - jos persoonat eivät mätsäisi, ei suhteesta tulisi pitkässä juoksussa mitään. Suhteen alkuhuumassa ihminen myös tutkitusti käyttäytyy kuin olisi käyttänyt huumeita, koska rakkaushormonit sekoittavat pään huolella. Silloin ei ehkä kannata tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat koko loppuelämän kulkuun. Itselleni ratkaisevat hetket arjen lisäksi ovat olleet ne, jolloin olen tarvinnut tukea. Pelkkä sanahelinä paljastuu kuplaksi siinä vaiheessa, kun hajoaa palasiksi ja toisen tehtävä olisi olla juoksematta karkuun ja kannatella toista pinnalla. Siinä karsitaan jyvät akanoista. Lähtisikö kumppanisi, jos sairastuisit? Syyllistäisikö hän sinua, jos väsyisit? Ymmärtäisikö hän, jos muuttuisit kokiessasi sen itse välttämättömäksi? Mielestäni nuo ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on hyvä miettiä elämänkumppania valitessa. Keskustelin aiheesta ystäväni kanssa viikonloppuna ja hän sanoi mielestäni jotain todella ratkaisevaa: Jokainen meistä...

Tervetuloa mukaan matkallemme kohti alttaria

Huh, onpa jännittävää! Vaikka olen kirjoittanut työkseni jo useamman vuoden ajan, on ensimmäisessä blogipostauksessa jotain samaa kuin uudessa työpaikassa aloittamisessa - ”toivottavasti ihmiset pitävät minusta” -ajatus pyörii päässä! Olen 31-vuotias radiojuontaja Rea, ja asun Helsingissä 35-vuotiaan insinöörikihlattuni ja koirani kanssa. Työni on todella mielenkiintoista ja usein jännittävääkin, ja ehkä siksi olen siviilissä melkoinen kotihiiri. Netflixin lisäksi harrastuksiini kuuluu raivojuoksu (sana, joka summaa sen, kuinka paljon inhoan kyseistä lajia) sekä potkunyrkkeilyä. Eih, älkää hetkeäkään luulko, että olen sporttinen vaan koska minulla on kaksi urheiluharrastusta - liikun ainostaan, koska rakastan herkkuja ja yritän pysyä suunnilleen sen kokoisena, että mahdun vaatteisiini! [caption id="attachment_11376" align="aligncenter" width="2730"] (Kuvan I H A N A hame on Muotikuusta. Tämän hameen kohdalla kyse oli rakkaudesta ensi silmäyksellä!)[/caption] Tapasin mieheni perinteiseen tapaan Tinderissä (tajusin muuten juuri, että tämä on lause, jota meidän sukupolvemme voi oikeasti myöhemmin käyttää!) vuonna 2015, mutta en "päästänyt häntä siellä jatkoon". Tästä hän jaksaa muistuttaa minua luultavasti loppuelämäni ajan. Mieheni oli sinnikäs ja aloitti keskustelun Instagramissa, jossa olin myös harvinaisen vaikeasti tavoiteltava seuraavat kolme kuukautta. Vastahakoisuuteni ei suinkaan johtunut ylenkatseesta vaan siitä, että olin särkenyt sydämeni jo liian monta kertaa, enkä olisi millään uskaltanut antaa kenellekään uutta mahdollisuutta särkeä sitä. Lopulta, monien keskustelujen rohkaisemana, päätin tavata Samun. Ensimmäiset treffimme kestivät 20 minuuttia, jonka jälkeen Samun piti lähteä koripallopeliin. Toiset treffit sovittiin heti seuraavalle päivälle ja ne kestivät useamman tunnin. Seurustelusta sovittiin jo muutaman hassun viikon päästä, koska molemmille kävi nopeasti selväksi, että muita ei enää kuvioihin haluttu. Muutimme yhteen melko pian tapaamisen jälkeen ja suhteellisen nopeasti aloin myös kysellä sormuksen perään. Miehelläni oli tapana sanoa, että hän kosisi aikaisintaan viiden vuoden seurustelun jälkeen, mikä harmitti minua. Rehellisesti sanottuna meillä ehti olla aiheesta pari isoa riitaakin ennen varsinaista kosintaa. Minä en ymmärtänyt, miksi mies ei voinut kosia, jos tiesi haluavansa kanssani naimisiin, mies taas ei ymmärtänyt mikä hoppu asialla oli, jos olo muutenkin tuntui varmalta. Vihdoin ymmärsin lopettaa painostamisen - ja aika pian sen jälkeen mies jo polvistuikin. Kerron kosinnasta lisää myöhemmin - kyseessä oli ihanan intiimi, meidän näköisemme hetki, mutta koska en ollut osannut aavistaa tulevaa alkuunkaan, näytän kosintavideolla ja kuvissa täysin urpolta - tästä luvassa myöhemmin pari kuvakaappausta nolostumisen uhallakin! Kihlauduimme siis joulukuussa 2017 ja hääsuunnitelmat aloitettiin lähes heti. Myös ajatus blogin kirjoittamisesta kävi selväksi heti, koska olen aikaisemmin työskennellyt uutispäällikkönä ja ikävöin kirjoittamista. Hääajankohtakin on jo päätetty ja häitämme tanssitaan lauantaina 24.8.2019. Yritän tehdä blogiin mahdollisimman mielenkiintoista sekä hyödyllistä sisältöä teitä tulevia kanssamorsioita ajatellen! Tervetuloa mukaan seuraamaan meidän matkaamme kohti...

“No miltä nyt tuntuu?”

Kuva: Joanna Suomalainen Photography Rouvaselämää on nyt viikko takana. Rehellisesti sanoen en oikein osaa kuvailla, että mitä se rouvaselämä oikeasti on, sillä olen ollut niin kiinni töissä (vähintään 2 tuntia ylitöissä päivittäin), etten ole ehtinyt kunnolla ajattelemaan asiaa. En, vaikka syväluotaavaa vastausta tähän kryptiseen urheilukysymykseen on udeltu niin kaupan kassalla kuin työpaikallakin. Olemme olleet miehen kanssa niin tavattoman kauan yhdessä ja tänään epävirallisessa luokkakokouksen tapaisessa get-togetherissä totesimme vanhoille tutuillekin, ettei mikään ole muuttunut. Vai onko? Epäromantiikan mestarit Ei harrasteta julkisia hellyydenosoituksia, harvemmin ollaan edes kävelty käsikkäin. Heitetään toisistamme aika karuakin läppää ja osataan nauraa niin itsellemme kuin toisillemmekin. Tuntemattomampi saattaisi kyseenalaistaa parisuhteemme täysin, mutta meidän kavereille ja perheille tämä on ihan peruskauraa: me ei vain olla romanttisia, piste. Kihlauskin tapahtui parkkipaikalla omat sormukset omiin sormiin lykkäämällä. Avioliiton solmiminen väänsi kuitenkin jotain nipukkaa tai namiskaa meidän molempien korvien välissä heti kirkosta ulos astumisen hetkellä. Emme vieläkään hipsuttele toisiamme julkisesti, mutta keittiöpsykologian epävirallisena maailmanmestarina olen huomannut hienoisia muutoksia sekä itsessäni että miehessäni. Voiko avioliitolla vielä tehdä jotain muutakin kuin taata leskeneläkkeen ja perinnön? En sanoisi, että parisuhteemme ylle olisi laskeutunut mikään höttöhattarapilvi tai että silmälasieni linssit olisivat yhtäkkiä muuttuneet vaaleanpunaisiksi, mutta omalla tavallaan tässä on taidettu kokea sellainen rakastumisen tunne uudelleen ja aivan uudella tavalla. Aina on rakastettu ja se kerrotaan meillä kotona ääneenkin, mutta nyt jokin on erilailla. Kumpikin ottaa toisensa huomioon aivan toisin kuin ennen ja suhtautuminen tiettyihin asioihin on yhtäkkiä aikuismaisempaa, vaikka sitä postauksen potrettia katsoessa saattaisi vähän epäilläkin. Avioliittohan ei nykyisillä meriiteillään ole kuin pala paperia, jonka voi miltei tyystin purkaa verkkopankkitunnuksia vilauttamalla, mutta meidän parisuhteeseen se toi varmuutta ja vakavuutta. En pidä parisuhdetta tai avioliittoa tavoitteena, sillä niiden kuuluu tulla ja syntyä kuin itsestään ilman suurempia ponnisteluja, mutta meille avioliitto oli se jättipotti, joka teki meistä täydellisen kokonaisuuden. Meidän perheen kivijalka on nyt luotu. Siltä musta tuntuu....

Ajatuksia: Miksi naimisiin?

Miksi me menemme naimisiin? Mikä muuttuu avioliitossa? Onko meillä tarvetta edes viettää hääpäivää? No joo – ei tällaisia kysymyksiä olla ihan tuollaisenaan ääneen pohdiskeltu, mutta ovatpahan nuo mielessä pikaisesti käväisseet. Kun parisuhdetta ja yhteiseloa on takana jo vajaa 10 vuotta, tulee sitä pakonomaisesti ajatuksissaan sivuttua häähuuman funktiota, sekä sitä, miten hääpäivä sitten lopulta kuitenkaan muuttaa mitään. Olemme viihtyneet toistemme seurassa varsin mainiosti näin avioliiton ulkopuolellakin, joten mikä perusteena tällaiselle muutokselle? Miten yksittäinen tapahtumarikas päivä sitten merkittävästi vaikuttaisi normaaliin arkeen? Kenties näin sen toisaalta pitäisikin olla – ehkä minkään ei pitäisikään muuttua. Naimisiin mennään varmaankin syystä jos toisesta. Uskonnolliset vakaumukset, juridiset perusteet, symboliset merkitykset, taloudelliset hyödykkeet, omaksuttu traditio…rakkaus? Kaikki varsin valideja ja todennäköisiä perusteita hääpäivän viettämiselle. Varsin usein, tohtisin kuvitella, solmittu avioliitto sisältää myös ajatuksen isosta tai pienestä muutoksesta: ”Kun menemme naimisiin niin tapahtuu X”. Visualisoitu muutos voi olla konkreettinen ja hyvinkin arkinen tai ideologinen ja vaikuttavuudessaan symbolinen. Muutoksen toteutuminen voi puolestaan olla täysin oletettava ja realistinen tai utopistinen, haparoivan toiveajattelun tuotos. Hääpäivä voi mielikuvissamme toimia käynnistyksenä totaalisen uudelle elämänvaiheelle. Avioliiton symboloimalle vakiintumiselle…juurtumiselle… perheenlisäykselle? Oli miten oli, hääpäivä nähdään monesti alkuna jollekin uudelle. No mikäs tässä meidän sapluunassa, näin ennen varsinaista tapahtumaa tarkasteltuna, sitten muuttuu uudeksi? Minkä haluaisin horisontissa siintävän avioliiton sitten muuttavan? En juuri minkään. Juu – tylsä vastaus. Ärsyttävä vastaus. Lipevä, ehkäpä jopa tirauksen omahyväinen vastaus. Mutta totta. En näe tulevaa hääpäiväämme porttina kovinkaan uuteen arkeen vaan pikemminkin luonnollisena jatkumona jo sisäistämällemme arjelle. Arvostamani australialainen muusikko Tim Minchin laulaa kappaleessa ”You Grew on Me” siitä, kuinka toiselle ihmiselle ”altistuminen” yllättävästi kasvattaakin tahot yhteen. Elämäntyylit samankaltaistuvat, tavoitteet yhtenäistyvät ja mielipiteet sekä näkemykset yhdenmukaistuvat. Näinhän tässä on jo varmaan käynytkin. Ei tässä vielä ihan paita ja peppu –pariskunta olla, mutta koen merkittävimpien muutosten olevan jo takanapäin. Kyllä ennakoimattomia muutoksia tulee varmasti vastaisuudessakin, mutta koen jo läpikäymämme polun kasvattaneen meidät yhteen niin, että reagoimme näihin vääjäämättä kohtaamiimme muutoksiin samankaltaisella mentaliteetilla ja ajatusmaailmalla. Me menemme naimisiin siis näin yleisellä tasolla kahdesta syystä: juhlistaaksemme pitkäkestoista yhteistä taivaltamme sekä ”laminoidaksemme” tämän taipaleen säilyvyyden myös tulevaisuudessa. Polku on toivottavasti vielä pitkä, ja läpikäymämme huolellinen valmistautuminen varmistanee sen, ettei se pituudestaan huolimatta ole millään mittapuulla raskas. Tällaisia ajatuksia näin tällä kertaa. Mennään naimisiin! - Filosofi...