Mennään naimisiin! -lehdestä löydät sekä parhaat ideat että uusimmat trendit. Monipuolisissa artikkeleissa kerrotaan juhlavalmisteluista, seremonioista, hääpuvuista, kampauksista, morsiuskimpuista, sormuksista, häämatkoista – kaikesta mikä tekee häistä onnistuneen ja ikimuistoisen juhlan.

Osta uusin lehti

Mennään naimisiin järjestää myös vuosittain Suomen kattavimmat häämessut. Häämessut ovat Wanhassa satamassa 13.-14.1.2018.

Kirjaudu tai tarkastele tiliäsi:

Kirjaudu

© 2017 www.mennaannaimisiin.fi! Powered By: Noora´s Design

Suomi 100 – Hääpukujen historia pyhäpuvusta prinsessamekkoon

Suomalainen hääpukumuoti on kulkenut pitkän matkan tummasta pyhäpuvusta valkoisiin pitsiunelmiin. Moderneistakin hääpuvuista löytyy edelleen viitteitä vanhoista perinteistä ja historiasta voi etsiä ideoita omaan uniikkiin häätyyliin.

Valkoinen hääpuku huntuineen ja morsiuskukkineen yleistyi vasta 1900-luvun alkupuolella. Sitä ennen morsiamella oli tavallisesti häissään vihkipuku, jonka virkaa toimittavat yksinkertainen pyhäpuku tai kansallispuku. Hääpukujen perinteitä ovat muokanneet niin tavat, muoti kuin asuinpaikkakin.

Pukeutumisperinteet 1700-1800-luvun häissä

Kaikenlaisia häitä yhdistää yksi asia. Olivatpa häät sukuhäät tai kirkkohäät, pienet tai suuret, niille kaikille on yhteistä se, että kyseessä on parin yhteisen elämän yksi suurimmista tapahtumista.

Etenkin morsiamet ovat kautta aikojen koristautuneet tähän seremonialliseen siirtymäriittiin tilaisuuteen sopivalla tavalla. Suomessakin tavat ja perinteet ovat vaihdelleet maanosasta ja paikkakunnasta riippuen.

1700- ja 1800-luvuilla morsiamet vietiin miehelään tavallisessa pyhäpuvussa, kansallispuvussa tai hameessa ja röijyssä.  Röijy oli pukuun tai hameeseen sopiva lyhyt takki. Talvella puvun väri oli musta ja kesällä värikäs. Näinä aikoina morsianta ei tavallisesti puettu mitenkään erikoisesti.

Joskus ainoa koriste saattoi olla rintapieleen kiinnitetty kukka.

Puvun ulkomuotoon vaikuttivat mahdollisesti myös vuodenajat. 1800-luvun alussa suosituimmat  ajankohdat häille olivat loka-marras- tai joulukuu, jolloin yli puolet avioliitoista solmittiin. Kesällä suosituin kuukausi oli kesäkuu. Keväällä kylvöjen aikaan ja loppukesästä sadonkorjuuaikaan ei häitä juurikaan järjestetty, sillä aikaa moiseen oli vähemmän. Lokakuu lienee valikoitunut hääkuukaudeksi siksi, että juhlassa pystyttiin nauttimaan uuden sadon antimia.

Ruotsi-Suomen hallitsija Kustaa III esitteli vuonna 1778 niin kutsutun ruotsinpuvun, jota hän suositteli käytettäväksi juhlallisissa tilaisuuksissa. Hän oli päätynyt pukuun ja lakiasetuksen antamiseen, koska  aatelisto ja porvarit olivat ryhtyneet vaatteiden kilpavarusteluun. Kustaa III halusi lopettaa ulkomaisten luksustuotteiden tuonnin ja tukea kotimaista tuotantoa. Ruotsinpuku oli musta ja siinä oli punainen reunus tai reunuskoristeet.

1850-luvulla maamme talonpoikaismorsiamien keskuudessa muotiin tuli yksimittainen musta leninki, joka ommeltiin hyvästä villakankaasta, merinosta tai vihtoriinista, tiipetistä tai silkkikankaasta. Siinä oli pitkät hihat, laaja maahan ulottuva hame ja tyköistuva miehusta. Aiemmin mainitusta ruotsinpuvusta vaikutteet saanut puku lainattiin tavallisesti vihkimistä varten esimerkiksi pappilasta. Varakkaat morsiamet teettivät itselleen puvun ja lainasivat koristeet kaasolta. Pohjanmaalla uumalle sidottiin punainen, hopean- tai kullanhohtoinen vyö. Kaulaan kiinnitettiin valkoisesta tai vaaleanpunaisesta tyllistä valmistettu kaulus, jota koristivat paperista leikatut tähdet, kukat ja nauhat.

Usein morsiamen asuun yhdistettiin jokin siihen sopiva päähine. Morsiuspäähineitä olivat muun muassa säppäli, huntu, lakki ja morsiuskruunu.

Säppäli eli neitojen pääkoriste oli nauhamainen otsalle solmittava päähine, johon oli kiinnitetty nastoja. Siinä oli sykeröitä ja nauhat, jotka roikkuivat morsiamen selkäpuolelta vyötäisille. Säppälit kuuluvat yhä moneen, varsinkin karjalaiseen kansallispukuun.

Huntu oli alun perin valkea pellavainen huivi, jonka katsottiin olevan vaimon päähine.

Joskus morsiamilla oli päässään myös lakki tai jopa tykkimyssy.

Morsiuskruunua käytettiin etenkin saaristolais- ja pohjalaishäissä, mutta myös muualla. Perinne viittaa Neitsyt Mariaan ja vanhaan tapaan palvoa häntä taivaan kuningattarena. Morsiuskruunut olivat alun perin metallisia ja valmistettu esimerkiksi hopeasta. Varsinkin talonpoikaismorsiamet ryhtyivät käyttämään näitä ”kunniakruunuja” helykruunujen tai myöhemmin kukkakruunujen sisällä.

Helykruunut olivat 1800-luvulla varsin massiivisia metallisia rakennelmia, joihin kiinnitettiin tinapapereita, vanhoja koruja, nappeja, paperinpaloja, tekokukkia, rusetteja ja jopa painokuvia, lasinpaloja ja höyheniä. Kokoa kruunulla oli parhaimmillaan jopa puoli metriä. Helykruunut olivat myös statussymboleita ja merkki siitä, että parilla oli varaa pitää suuret häät. Köyhemmille, leskille tai vikaantuneille tytöille, jotka eivät kehdanneet kruunua päähänsä laittaa, pidettiin niin sanotut kukkahäät, joissa morsian kantoi kranssia. 1900-luvun alussa, kun suuria häitä ei pahemmin vietetty, jäivät myös kruunut pois muodista.

Kun pukumuoti vaihtui uuden tyylin pyhäpukuun, samalla vaihtui myös päähine. Joskus morsian verhosi päänsä kihlasilkillä, mutta hiuksiin ryhdyttiin kruunujen sijaan kiinnittämään tilkkuja, paperi- tai vahakukkasia. 1890-1910-luvuilla tekokukkaset korvautuivat myrtillä, jonka oksia pisteltiin huntuun tai hunnun reunaan. Kesällä solmittiin kesäkukkaköynnös kaula-aukosta vyötärölle tai vyötäröltä puvun helmaan saakka.

1800-luvun lopussa teollistumisen myötä morsiamet alkoivat yhä enemmän käyttää vihkiasuina pyhäpukuja, joiden värit olivat vaihtelevia. Mustan puvun rinnalle alkoi ilmestyä myös valkoisia versioita. Joskus tummaan pukuun yhdistettiin valkoinen huntu. Valkoinen puku alkoi yleistyä kesähäissä ja suurissa häissä. Muodin maaseudulle toivat kaupungeissa vierailleet tai siellä aikaansa viettäneet opettajattaret ja pappien tyttäret.

Valkoinen asu huntuineen ja kruunuineen kuului vain puhtaalle tytölle, joka oli neitsyt. Raskaana olleen ei sopinut pukeutua valkoisiin, vaan hänen piti olla ilman huntua ja puvun oli oltava jonkin muun värinen kuin valkoinen.

1900- ja 2000 -lukujen häämuoti

Uudelle vuosisadalle tultaessa teollistuminen toi vaateteollisuuden Eurooppaan. Ranskalaiset vaikutteet muovasivat koko maanosan pukeutumismuotia. 1900-luvun teatteridiivat, kuten Sarah Bernhardt pukeutuivat plyymihattuihin, kapeneviin hameisiin ja turkiksiin. Tähdet näyttäytyivät näissä asuissa ravintoloissa ja hevoskilpailuissa – ja jo joidenkin vuosien kuluessa muodin suuntaukset levisivät myös hääpukuihin.

1910-luvun hääpukumuoti suosi kermanväristä kevyttä kangasta. Empire-linjainen vyötärö oli suuressa suosiossa röyhelöiden ja pitsien lisäksi. Päähineinä käytettiin jopa hattuja tai myssyjä, jotka oli koristeltu kukkasin. Kukkakimppu oli tänä aikana suurikokoinen ja siinä oli paljon versoja.

1920-luvun hääpuvuissa ei enää ollut tiukkaa siluettia, vaan sen sijaan vyötärö oli löysä ja määrittelemätön. Se oli suuri muutos tiukkoihin korsetteihin, joita käytettiin muutama vuosikymmen aiemmin. Myös helma kohosi lähes polviin saakka. Monet tämän aikakauden puvuista on valmistettu kauniisti laskeutuvasta silkistä tai pitsistä. Päähine oli muunnelma kruunusta, johon yhdistettiin esimerkiksi ohut mutta pitkä  huntu. Kukkalaite oli kooltaan pienempi ja tiukemmin sidottu, joskus morsiamilla oli jopa pieni silkkipussi kädessään.

1930-luvulla materiaalit olivat kalliita ja siluetti noudatteli edellisen vuosikymmenen tyyliä, tosin hääpukuihin ilmestyi pitkiäkin laahuksia. Vuosikymmen muistetaan naisellisuuden aikana, jolloin morsiamet puettiin häihin prinsessoiksi. Pitsi ja hunnut olivat tyypillisiä, sekä mahtavat, suurikokoiset kukka-asetelmat.

1940-luvun hääpukuja leimasi sodanaika. Häät järjestettiin usein lyhyellä varoitusajalla. Puvut olivat yksinkertaisia ja niissä oli vähän koristeluja. Kukkapuketit pienenivät ja kaikkea prameutta karsittiin.

1950-luku oli jälleenrakentamisen aikaa. Amerikkalaiset filmitähdet esittelivät naisellisen ja vyötäröä korostavan muodin, jossa ei silkkiä, pitsiä ja satiinia säästelty. Hunnut lyhenivät ja kukkakimput pienenivät entisestään.

1960-luvulla sosiaalinen ilmapiiri vapautui. Hääpuvut olivat perinteitä vaalivia. A-linja oli suurinta muotia. Monet solmivat avioliiton ilman suurempia seremonioita tai asuja – farkuissa ja villapaidassa.

1970-luvulla muotivirtaukset olivat hyvin vaihtelevat, eikä tiettyä hääpukusuuntausta noussut esiin. Monet morsiamet eivät käyttäneet hääpukua ollenkaan. Värikäs leninki tai housupuku soveltuivat pienten häiden asuksi.

1980-luvun häämuotiin vaikutti prinsessa Dianan ja prinssi Charlesin häät vuonna 1981. Diana kantoi silkkitaftista ja pitsistä valmistettua hääpukua, jossa oli rypytyksiä, röyhelöitä, ruusukkeita ja rimpsuja.

1990-luvun lopussa häämuoti yksinkertaistui ja sai vaikutteita 1920-luvun iltapuvuista sekä 1950-luvun filmitähtien asuista. Tyyli oli pelkistetty, kuten sen ajan tyyli-ikonilla Carolyn Bessette Kennedyllä, tai sitten siinä oli yhä vaikutteita 1980-luvun ylenpalttisesta romanttisuudesta. Hääjuhlat kasvoivat suuremmiksi ja kalliimmiksi.

2000-luvulle tultaessa hääpuvuista tuli rohkeampia. Populaarikulttuuri muovasi tyyliä. Häät olivat jo suuri tapahtuma, joihin valmistauduttiin jopa vuosia.

2010-luvulla suurin muutos on se, että hääpuku voi olla lähes minkä näköinen tahansa. Pääasia on, että hääparilla on mahdollisuus valita jotain omaan persoonaan sopivaa. Muotiin ovat vaikuttaneet muun muassa Ruotsin kruunuprinsessa Victorian ja prinssi Williamin häät.

 

Lähteet: Maija-Liisa Heikinmäki, Suomalaiset häätavat, Otava 1981; Matti Sarmela, toim, Pohjolan häät,  Suomalaisen kirjallisuuden seura 1981; Edward Westmarck, Äktenskapets framtid i västerlandet, Bonniers 1931; Francois Boucher, 20,000 years of  fashion, Harry N. Abrams Inc Publishers, 1987

Teksti Maria Ekman-Kolari Kuvat yksityisistä perhealbumeista

Ei kommentteja

Jätä vastaus